Tekevälle sattuu...

Tällaista ei olekaan koskaan ennen sattunut, onnistuin kylvämään samaan astiaan esikasvatettavaksi päällekkäin sekä härkäpavun siemenet alle, että lantunsiemenet niiden päälle!

Sieltä ne nousivat sulassa sovussa...

Eipä ole tullut harrastettua tällaista kerroskylvöä aiemmin 🙂

Ihmettelin, kun erilaisia siemeniä kylvettyäni jäi lopulta yli yksi kylvöastia, jossa oli jo mullat valmiina. Muuta en keksinyt, kuin että nämä kahdet siemenet oli menneet samaan vatiin.

Sitä kovasti ihmettelin, että mitä noiden kanssa pitäisi tehdä, kun molempien lajien taimet alkoivat nousta vieri viereen?

Lantut ja härkäpavut sikinsokin sekaisin.

Aikansa annoin niiden kasvaa sekaisin samassa astiassa, mutta eilen viimein, öiden hieman lämmettyä, päädyin istuttamaan härkäpavuntaimet maahan. Ja katsomaan samalla, pystyykö hennompia lantuntaimia pelastamaan niiden seasta.

Pelastetut lantuntaimet.

Ei tuossa onneksi lopulta huonosti käynyt, molempien taimien pelastaminen näytti onnistuvan. Joten nyt pitäisi olla luvassa niin härkäpapuja kuin lanttuakin :)

Joku voi ehkä miettiä, miksi esikasvatan lantut? Se johtuu lähinnä siitä, että lantulla on ristikukkaiskasvina niin monia tuholaisia, joille erityisesti pikkutaimet ovat kovin herkkiä. Kasvihuoneen suojassa kasvaessaan pienet taimenalut ovat turvassa tuholaisilta. Ja kun ne ovat maahan istutettaessa jo vähän isompia, eivät ne ole lainkaan niin herkkiä tuholaisten hyökkäyksille.

Kirjoitin muuten hiljattain oman jutun kovin suositun härkäpavun kasvattamisesta.

Kylppäriremppa onnellisesti takana, pikkukivien metsästys

Jos oli kaikki muukin enemmän tai vähemmän vaikeaa, niin heikkouteni pikkukiviin meinasi muodostaa kylppärirempassa lähes ylitsepääsemättömän ongelman. Noiden himoitsemiemme pikkukivien kun piti oleman koko homman "juttu", pieniä kiviä piti ehdottomasti saada jollain tavoin uuteen kylppäriin.

Remppamiehemme antoi aika vapaat kädet; sen kun tilaat, kaikki käy. Tein siis kuten neuvottiin, ja tilasin mielestäni sopivan määrän sieviä pieniä kiviä kiinnitettäväksi kylppärin seinään.

Vaan siinä kohtaa olikin sitten tullut joku pahemman luokan ymmärrykatkos. Suunnitelmani ei käynyt remppereiskallemme alkuunkaan; laattojen juoksutukset olisivat sen seurauksena menneet miten sattuivat. Lopputulos oli se, että kiviä oli aivan liian vähän, ei kun tilaamaan lisää.

Vaan mitä, nuo onnettomat kivet olivatkin sillä välin loppuneet koko maasta ja maanosastakin. Seuraava satsi tulisi kuukausien päästä ja sekin oli jo kokonaan varattu. Hyvät neuvot olivat jälleen tarpeen.

Eipä muuta kun kokeilemaan autonavaimista tuttua sähköpostikonstia; viestit kaikkiin Tukholman tienoon ja Viron rautakauppoihin, jos jostain kummasta sattuisi löytymään vähäsen noita pahuksen kiviä. Ja tällä kertaa, kuinka ollakaan, Tallinnasta tuli vastaus, siellä olisi lähes tarvitsemamme kivierä, loistavaa palvelua! Sattuman oikusta tyttäremme oli menossa juurikin Tallinaan ja pienoisten neuvottelujen jälkeen suostui raijaamaan kaljojen sijaan tarvitsemamme kivet. Muutama puuttuva kivenkappale kun etsittiin kotipihasta, saatiin ne juuri riittämään.

Kannattiko vaiva? Kyllä, ehdottomasti, nuo pikkukivet ovat kylppärissä juuri se, mikä ilahduttaa silmää joka ikinen päivä :) Ja ehkä vielä hiukan sitäkin enemmän, kun oli vähän suuremman vaivan ja onnellisten sattuminen takana. Kuva kivistä seuraavassa postauksessa lähiaikoina.

Lamputkin olivat kyllä melkoisen mutkikkaat. Selkeä, yksinkertainen visio: hakusessa oli sellainen vähän kristallikruunua muistuttava sievä kattovalaisin. Vaan kun yhdenkään mukamas-kosteantilan-valaisimen IP-luokka (tällaisenkin asian opin tämän rempan myötä) ei täyttänyt vaadittavaa. Löytyi se tyydyttävä valaisin onneksi lopulta ja tulikin hämmästyttävän nopeasti tilattuna läntisestä naapurimaasta.

Kaikki muu onneksi järjestyi jollain tavoin, eikä mitään suurempia kosteusvaurioitakaan ilmennyt. Vanhan kylppärin alla oleva betonilaatta oli kylläkin aikalailla märkä, mutta kosteus ei ollut onneksi levinnyt sen laajemmalle. Oli siis korkea aika uusia.

Seuraavaan, viimeiseen osaan

Vaarilla oli saari...

Yritänpä tällä kertaa tällaista etukäteen ajastettua postausta, toivottavasti ilmestyy ajallaan pyhäaamuna. Sijaitsen nimittäin nyt itse hiukan etelämpänä. Ei ihan siellä, missä palmuja kasvaa, mutta lentomatkan päässä kumminkin. Jos täältä jotain kerrottavaa, niin niitä sitten kun palaan, mutta asiaan:

Nimimerkkini sai minut pohtimaan tärkeitä, jo edesmenneitä sukulaisia. Piti ihan tarkistaa, milloin olisikaan isoäitini Kertun - tai Kerttulin nimipäivä. Maaliskuusta löytyy, 17.3. Samaisen kuukauden alussa juhlittiin myös isoäitini puolison, isoisä Rudolfin nimppareita - mikä nimi!

Vaan tänäänpä on aika muistella äidin puolen sukua. Siellä mummoni nimeä juhlittaisiin tänään, Sivin päivänä. Paitsi että mummon nimi oli tarkalleen ottaen Siviä, mitä hän syvästi inhosi. Sivi olisi vielä kelvannut, mutta Siviä oli liikaa.

Siviän puoliso taas oli ukkini Paavo, melkoinen tapaus. Vannoutunut ateisti ja Pelle Peloton, värkkäili jatkuvasti ihan mitä vaan. Kun ei ollut vaarilla mökkijärvessä saarta, Paavohan otti ja rakensi sinne pienen saunan kokoisen saaren ja saarelle saunan, josta hypättiin suoraan järveen. Saarelle tietysti kuljettiin Paavon rakentamaa pitkää riippusiltaa pitkin, wau. Sitä oli muksuna mukava eestaas juoksennella. Eikä ollut Paavo mikään rakennusinsinööri, vaan ihan itseoppinut.

Sittemmin saari ja sauna herätti muissa niin paljon kateutta, että määrättiin purettaviksi. Eiväthän ne järven tilaakaan varmasti ainakaan parantaneet, eikä mitään lupia ollut, tietenkään. Vaan tämähän ei Paavoa lannistanut, pisti saunamökin kasaan ja siirsi sen sellaisenaan mantereen puolelle.

No mihin se lompakko ny jäi?

Puoliso tuli kotiin, odotinkin jälleen jo paljon aiemmin. - No kun jäi se lompakko sinne Audin etupenkille.. - Niin siis minkä Audin??? Mehän ajelemme Skodalla, ei ole Audia koskaan ollut ja tuskin tulee ainakaan ihan lähiaikoina olemaankaan.

Oli ollut taas siellä Nesteellä käymässä, tuntuu olevan tämän kylän todellinen Tapahtumakeskus. Siellä sisällä ollessa siihen Skodan viereen oli parkkeerannut Audi niin liki, ettei päässyt Puoliso takaisin autoonsa, toisellakin puolen joku aita. Ei auttanut kuin mennä sisälle huhuilemaan sen Audin omistajaa.

Olikin sitten sellainen hiukan heikommin liikkuva iäkkäämpi, kuulemma miespuoleinen henkilö. Kun se liikkuminen oli sen verran vaikeaa, niin luovutti luottavaisesti Puolisolleni Audinsa avaimet, jotta tämä voisi siirtää autoa. Pienten neljännestunnin kestäneiden alkuhankaluuksien (missä virtalukko, käsijarru?) jälkeen homma sujui hyvin, autoihin saatiin välimatkaa ja avaimetkin muistettiin palauttaa oikealle omistajalleen.

Seuraavien tuntien tapahtumien jälkeen Puoliso äkkäsi, ettei lompakkoa ollut yhtään missään. Pikaisen päättelyn tulos: se on jäänyt sitä Audia siirtäessä siihen repsikan paikalle - ja missähän päin Suomea Audi kuskeineen mahtaa jo ollakaan? Ei kun jälleen takaisin Nesteelle.

Taas kerran kaikki hyvin; Audimies oli sattunut äkkäämään lompsan siinä penkillä ja nakannut sen ystävällisesti sinne Nesteen tiskille, missä odotteli noutajaansa.

Seuraavaa Neste-episodia odotellessa...

Fine dinig versus kotiruoka

Tässäpä kaksi asiaa, joita ei ehkä paranisi lainkaan verrata keskenään, vähän kuin saapasta sandaaliin vertaisi. En silti malta olla tätä tekemättä.

Olimme nääs perheen kera tuossa männä viikonloppuna Kaupungissa syömässä fiinimmin kuin olemme koskaan olleet, ja ehkä tulemme olemaankaan.

Olin ostanut pääsyn tähän ruokailutilaisuuteen Puolison taannnoisen syntymäpäivän juhlistamiseksi. Melkoinen hyppy tuntemattomaan, hyvin erikoinen tapahtuma kaikkine kommervenkkeineen. Julkaisukelpoisia kuvia ei valitettavasti ole, niin käy aina näissä vähän hämmentävämmissä tilanteissa.

Ensikosketus tilaisuuteen oli kanssaruokailijoiden tarkkailu, siellä helisivät useammassa kaulassa monenkirjavat Rotisseur-vitjat. Tässä yleissivistyksen vuoksi pieni pätkä Chaîne des Rôtisseurs Finlande- järjestön sivulta:

Käätyjen väri kertoo jäsenen taustasta
Järjestön jäsenet kantavat järjestön tilaisuuksissa käätyjä, jotka kertovat jäsenen statuksen organisaatiossa. Harrastaja- ja ammattilaisjäsenillä sekä hallinnossa toimivilla jäsenillä on eri värisiä käätyjä.
Jäsenen ilmoittautuessa kapitulin installointitilaisuuteen, järjestö tilaa käädyt ja diplomit Pariisista. Ne luovutetaan vain installoinnin yhteydessä, eikä niitä toimiteta postitse tai muulla tavoin.
Siitä, mitä käätyjen eri värit kertovat kantajastaan, löytyy tietoa käätyoppaasta.

Mielenkiintoisia juttuja noilla sivuilla, kannattaa tutustua! Löytyy myös linkki yhteen heidän jäsenensä mukavanoloiseen ruokablogiin.

Mutta takaisin sinne notkuvien herkkupöytien ääreen. Sinne me maalaiset asetuimme pöytään, jossa onneksemme muut ruokailijat olivat vähän nuorempia, paikalla vissiin myös lähinnä uteliaisuuttaan. Olivat yhtä ihmeissään kuin mekin mm. siitä, mitä niistä monista eri kokoisista haarukoista, lusikoista ja veitsistä tuli milloinkin käyttää.

Ensimmäinen episodi tapahtui kun kasvissyöjä-tyttäremme luki listalta syöneensä heti sisään tullessa Amuse bouchena palasen herkullista, rapeaa siannahkaa! Itse epäilin sitä vaahdotetuksi munanvalkuaiseksi. Itkuhan siinä tytöltä pääsi, niin paljon yökötti pelkkä ajatuskin. Ei sentään yökännyt, vaikka lähellä taisi olla.

Alkuesittelyjen, -puheiden, -juomien sun muiden koreografioiden jälkeen oli aika käydä alkuruokapöytään, jossa oli ihmettä monenmoista, lihaa, kalaa, kasvista.

Hyviä, herkullisia makuja. Muun muassa metsäjänistä, viiriäistä, peuraa, karitsanmunuaisia... Vähän tutumpana mm. nahkiaisia ja kantarellejakin löytyi. Oli siinä meillä ihmettelemistä, ihan syömäkelpoista kuitenkin kaikki.

Pääruoka tarjoiltiin pöytiin hopeavadeilta, joita kuulemma oli haalittu tilaisuuteen ympäri Suomenmaan. Oli karitsaa kera tryffelikastikkeen ja ihan tavallisten uunijuuresten. Niistä täytyy tässä kohtaa sanoa, että meikäläisen kotiuunin vastaavat on kyllä paljon maistuvampia.

Tässä vaiheessa ruokailua aikaa oli kulunut yli kolme tuntia!

Loppumetreillä sattui toinen pikkuepisodi, kun pisteeksi iin päälle pöytään ilmestyi Petit fours, muutama pikkumakea. Suuni tunsi pienen neliskanttisen suklaakonvehdin maussa hienoisesti saippuaa, lähinnä Mäntysuopaa, ja erehdyin tämän hiljaisesti perheenjäsenillemme ääneen sanomaan. Oli kuitenkin kuulunut myös pöydän toiselle puolelle ja vastapäinen nuori nainen purskahti sellaiseen nauruun, että herkut suusta pärskähtivät pihalle.

Neljän tunnin ruokailun jälkeen oli arvion aika: todella mielenkiintoinen, kokemisen arvoinen kerran-elämässä-tapahtuma. Ruoka - osin hyvää, osin loistavaa, joiltain osin ei-niin-erityistä.

Vaikka itse sanonkin, niin voi kyllä todeta, että monessa kohtaa oma, rakkaudella ja pienissä erissä tehty kotiruoka pärjää Fine diningille yllättävänkin hyvin.

Tilaisuuden hyötysuhteesta kerrottakoon vielä, että keittiö- ja tarjoiluhenkilökuntaa oli hommissa reilusti päälle viisikymmentä, kun meitä ruokailijoita oli nelisensataa. Eipä ollut ainakaan tehokkuutta vedetty ihan tappiin, kiva nykyaikana joskus näinkin.  

Verta viiskymppisillä :x

Näin hirvenmetsästysaikaan ja Puolison huomisen syntymäpäivän johdosta tuli tässä elävästi mieleeni hänen taannoiset 5-kymppisjuhlansa.

Juhlien jo ollessa hyvässä vauhdissa paikalle tärähti juhlavieras varsin yllättävine lahjoineen. Tuli kai suunnilleen suoraan hirvimetsältä ja mukana oli parasta mitä 5-kymppisjuhliin voi tuoda, kokonaisen hirven tuoreet sisäelimet. Ja se ei olekaan ihan vähän: kilo- ja sankokaupalla verta tihkuvaa sydäntä, maksaa ja munuaisia.

Koska tavara oli aivan tuoretta, se piti tietysti siinä paikan päällä käsitellä. Ei muuta kuin kakut ja keksit vähän sivuun siinä juhlakeittiössä ja ne niljakkaat klöntit tiskipödälle. Hämmennykseltäni minulla ei valitettavasti ole tilanteesta yhtään valokuvaakaan.

Lahjan tuoja on eläintentäyttäjä ja valokuvaaja, supliikki mies ja mainio pedagogi. Siinä alkoikin yllättävä opetuksellinen ohjelmanumero kesken juhlien. Pikkuhiljaa kaikki teinit ja pienemmätkin lapset kertyivät muun ohjelman äärestä ringiksi ympärille, kun Raimo esitteli noita eri kappaleita. Käsitteli, puhdisti ja pilkkoi ja antoi vinkkejä, mitä mistäkin voi valmistaa.

Kaikki siinä juhlatamineissaan hiirenhiljaa kuuntelivat miehen tarinointia. Hyvinkin toista tuntia vierähti, ennen kuin tavarat olivat valmiit, jääkaapeista oli saatu raivattua sopiva tila ja sisälmykset asettuivat sinne somasti juhlajuomien ja -herkkujen lomaan. Ja keittiö yltäpäältä veressä, siivoustyö ei näyttänyt kuuluvan pakettiin ;)

Oikein hyvää syntymäpäivää Puoliso!

Ei ihan putkeen

Olinpa tässä eräänä aamuna menossa Kaupunkiin töihin kaikin puolin hyvässä järjestyksessä: ajoissa, suunnilleen kaikki mukana ja melkein meikanneenakin (ei niin kuin ne jotkut, jotka kerkiää meikata liikennevaloissa toisen silmän ja se toinen jää meikkaamatta). Autokin oli juuri parkkeerattu kunnialla parkkitaloon, vapaa paikka tosin löytyi vasta ylimmästä kerroksesta.

Siinä käsilaukku iloisesti olalla keikkuen lähdin alas niitä parkkitalon rappusia. Se käsilaukku oli tietysti auki niin kuin meillä maalaisilla yleensä, ja sen sisällä meikkipussikin, mitä niitä turhia joka välissä sulkemaan.

Vaan siinäpä, juuri niiden monikerroksisten portaiden ylimmällä rappusella sen käsilaukun olkahihna keksi hajota ja kaikki ne naisen käsilaukun ihanat, tuiki tarpeelliset kymmenet tavarat vierivät iloisesti kilinkolin alas niitä rappusia, mikä mihinkin kerrokseen.

Ei kun perään poimimaan talteen kaikki ripsivärit, hammaslangat ja muut aarteet. Siinä toivoin, ettei yleisöä sattuisi ihan kauheasti paikalle. Mietin myös, että mitenkähän se alin kerros, olikohan siellä jotkut kalterit, joiden taakse tietysti ne kaikkein arvokkaimmat tavarat on voineet luikahtaa.

Oli onneksi harviaisen rauhallinen aamu, yleisöä ei suuremmalti ilmaantunut ja se kalterialuekin oli ihan pieni, joten sain ainakin lähes koko omaisuuden pelastettua. Ei muuta kuin tavarat kassiin ja kohti päivän (muita) koitoksia!    

Hiljattain oli oikein joku kyselykin, jossa selvitettiin, kuinka monta niitä tavaroita niistä käsilaukuista löytyy, mutta nyt en valitettavasti löytänyt reittiä siihen.

Mukavaa, kaunista perjantaipäivää ja viikonvaihdetta!

- Kerttuli -

Autonavainten syysseikkailu

Näin viikonlopun käynnistyessä sopinee kevennykseksi pieni tarina elävästä elämästä:

Perheen kanssa pieni rentouttava risteily läntisen naapurimme pääkaupunkiin. Puoliso antoi toiset autonavaimet varmuudeksi minulle, etteivät vain katoa. Ei-hyvä ratkaisu, sillä kuinka ollakaan, sinnehän ne onnettomat hävisivät jonnekin suurkaupungin vilskeeseen kuin tuhka tuuleen. Vaikea sitä oli uskoa, mutta näin oli tilanne, ei löytynyt niin mistään sieltä naisen ihanasta käsilaukusta, mistä yleensä löytyy kaikki mahdollinen ja ennen kaikkea mahdoton.

Kotiuduttuamme lähdin autoliikkeeseen teettämään pikaisesti toisen avaimen, sillä olisihan se paljon mahdollista, että nuo toisetkin avaimet katoaisivat, ja eihän se kärry sitten liikkuisi minnekään - ja milläs täältä sitten kuljettaisiin?

Vaan kuinkas sattuikaan, juuri tuossa kadonneessa avaimessa olikin tietysti kiinni se maaginen numerokoodi, jolla avaimen vain ja ainoastaan voi teettää, ja jota ei missään nimessä tule pitää avainten mukana. Ainoa mahdollisuus oli vaihtaa autoon kaikki lukot ja vielä kaikenmaailman värkkejä, hintaa tulisi useampi tonni. Voihan kiesus, jo tuli pikku risteilylle hintaa. Siinä nousi sen ainoan avaimen arvo aikalailla.

Seuraavana unettomana yönä päädyin hakkaamaan sähköpostiviestin joka ikiseen tavarataloon, kauppahalliin, markettiin, ravintolaan, putiikkiin missä vain olimme reissulla vierailleet, löytötavaroihin ja poliisillekin; har ni hittat mina nycklar osv.. Tuntui toivottomalta, kuin olisi neulaa heinäsuovasta etsinyt.

Vaan eipä mennyt kuin seuraavaan päivään, kun yhdestä tavaratalosta vastattiin: Vi har hittat... mikä riemu! Siinä siunailin, että onneksi tuli siellä koulussa opiskeltua sitä ruatsinkieltä sen verran, että olin siis saanut aikaan ihan ymmärrettävän viestin. On tämä netti ihmeellinen keksintö, eipä olisi entisinä aikoina onnistunut...

Paluukuljetuksen suhteen en uskaltanut ottaa minkäänlaista riskiä. Jos olisivat postittaneet, olisivat taatusti kadonneet postissa. Olisi tietysti ollut houkuttelevaa lähteä itse uudelleen sinne samaiseen kaupunkiin, mutta tiedä olisiko sekään ollut niin varma ratkaisu ;) Onneksi sattui, että tuttavamme olikin juuri lähdössä samaan paikkaan ja suoritti ystävällisesti tuon arvokuljetuksen.

Oikein hyvää syyskuun viimeistä viikonvaihdetta kaikille lukijoille!

Kouluun - kunhan pääsis!

Ensimmäinen koulupäivä pitkän, ihanan kesäloman jälkeen. Onneksi satuin olemaan aamulla kotosalla, sillä olimme unohtaneet yhden tärkeän homman - niittää kesän aikana umpeen kasvaneen koulutien ja taksi oli pian jo tulossa.

Siinä tyttären edellä viikatteen kanssa rivakasti heiluessani tunsin itseni hetken viidakon Janeksi raivaamassa tietä lapselleen. Mietin myös, että mahtaakohan kukaan äiti olla saattelemassa lastaan kouluun samoissa merkeissä?

Hyvää ja turvallista koulunalkua kaikille lapsille!

Ei se oo niin justiinsa, osa 2

Osaan 1

Meikkaamisen suhteen olen myös laiska. Yleensä työmatkalla sen teen, jos sille päälle sattuu. Töihin ovat toistaiseksi onneksi päästäneet sellaisena kuin olen.

Silmänympärysvoiteitakaan en osaa käyttää, paitsi kerran yritin kuurin vähän parempaa tavaraa. Tepsihän se, tavallaan. Rypyt vähenivät kun silmänympärykset turposivat niin, että tuli kunnon pussit silmien alle. Tökötti sai jäädä.

Ollessani neljissäkymmenissä yksi tuttavani oli vähän huolestunut, kun en sitä ympärysvoidetta käyttänyt. Hän käytti. Olin katsovinani, että olisikohan hänellä silti ollut noita rypynalkuja vähän enemmän kuin minulla.

Sitäpaitsi, kun on elinvuosia kertynyt ja on matkan varrella tullut naurettua ja joskus vähän itkettyäkin, niin miksei sitten saisi noita ryppyjä olla?

Nälkäinen lapsi

Sieniä ei kuivuuden vuoksi ole täällä tällä hetkellä lainkaan. Onneksi niitä oli sillä kertaa, kun silloin päälle 10-vuotias tyttäremme oli aikanaan kipeänä yksin kotona. Yritti soittaa äidille töihin, mitä voisi syödä, mutta äiti ei voinut vastata kun oli kokouksessa.

Näppärä tyttö meni pihalle, kävi keräämässä kantarellit lähimetsästä ja teki sienikastikkeen. Uusavuttomuutta ei ollut havaittavissa.

Bensat tuppaa unohtumaan

Piti eilen tehdä jotain tärkeää, ostaa bensaa, mutta unohdin. Onneksi ei kuitenkaan autoon, vaan ruohonleikkuriin.

Tänään lähti armas puolisoni samalle asialle. Laitoin oikein kanisterin keskelle rappusia, ettei vaan unohdu - vaan onnistui silti kävelemään ohi ja etsiskeli kanisteria paikoiltaan liiteristä. Lähti se kanisteri lopulta kuitenkin matkaan.

Katselin keittiönikkunasta, kun herra kurvasi pitkän tovin päästä takaisin pihaan, mutta kääntyikin saman tien takaisin kohti kylää, vaikka ruoka oli jo pöydässä. Yleensä näin ei tapahdu.

Oli jäänyt huoltsikalla suustaan kiinni ja se tankattu kanisteri oli unohtunut siihen Nesteen pihaan. Siellä se onneksi odotteli samoilla sijoillaan.

Kyä ny ruahonleikkuu taas sujuu!