Olimme nääs perheen kera tuossa männä viikonloppuna Kaupungissa syömässä fiinimmin kuin olemme koskaan olleet, ja ehkä tulemme olemaankaan.
Olin ostanut pääsyn tähän ruokailutilaisuuteen Puolison taannnoisen syntymäpäivän juhlistamiseksi. Melkoinen hyppy tuntemattomaan, hyvin erikoinen tapahtuma kaikkine kommervenkkeineen. Julkaisukelpoisia kuvia ei valitettavasti ole, niin käy aina näissä vähän hämmentävämmissä tilanteissa.
Ensikosketus tilaisuuteen oli kanssaruokailijoiden tarkkailu, siellä helisivät useammassa kaulassa monenkirjavat Rotisseur-vitjat. Tässä yleissivistyksen vuoksi pieni pätkä Chaîne des Rôtisseurs Finlande- järjestön sivulta:
Käätyjen väri kertoo jäsenen taustasta
Järjestön jäsenet kantavat järjestön tilaisuuksissa käätyjä, jotka kertovat jäsenen statuksen organisaatiossa. Harrastaja- ja ammattilaisjäsenillä sekä hallinnossa toimivilla jäsenillä on eri värisiä käätyjä.
Jäsenen ilmoittautuessa kapitulin installointitilaisuuteen, järjestö tilaa käädyt ja diplomit Pariisista. Ne luovutetaan vain installoinnin yhteydessä, eikä niitä toimiteta postitse tai muulla tavoin.
Siitä, mitä käätyjen eri värit kertovat kantajastaan, löytyy tietoa käätyoppaasta.
Mielenkiintoisia juttuja noilla sivuilla, kannattaa tutustua! Löytyy myös linkki yhteen heidän jäsenensä mukavanoloiseen ruokablogiin.
Mutta takaisin sinne notkuvien herkkupöytien ääreen. Sinne me maalaiset asetuimme pöytään, jossa onneksemme muut ruokailijat olivat vähän nuorempia, paikalla vissiin myös lähinnä uteliaisuuttaan. Olivat yhtä ihmeissään kuin mekin mm. siitä, mitä niistä monista eri kokoisista haarukoista, lusikoista ja veitsistä tuli milloinkin käyttää.
Ensimmäinen episodi tapahtui kun kasvissyöjä-tyttäremme luki listalta syöneensä heti sisään tullessa Amuse bouchena palasen herkullista, rapeaa siannahkaa! Itse epäilin sitä vaahdotetuksi munanvalkuaiseksi. Itkuhan siinä tytöltä pääsi, niin paljon yökötti pelkkä ajatuskin. Ei sentään yökännyt, vaikka lähellä taisi olla.
Alkuesittelyjen, -puheiden, -juomien sun muiden koreografioiden jälkeen oli aika käydä alkuruokapöytään, jossa oli ihmettä monenmoista, lihaa, kalaa, kasvista.
Hyviä, herkullisia makuja. Muun muassa metsäjänistä, viiriäistä, peuraa, karitsanmunuaisia... Vähän tutumpana mm. nahkiaisia ja kantarellejakin löytyi. Oli siinä meillä ihmettelemistä, ihan syömäkelpoista kuitenkin kaikki.
Pääruoka tarjoiltiin pöytiin hopeavadeilta, joita kuulemma oli haalittu tilaisuuteen ympäri Suomenmaan. Oli karitsaa kera tryffelikastikkeen ja ihan tavallisten uunijuuresten. Niistä täytyy tässä kohtaa sanoa, että meikäläisen kotiuunin vastaavat on kyllä paljon maistuvampia.
Tässä vaiheessa ruokailua aikaa oli kulunut yli kolme tuntia!
Loppumetreillä sattui toinen pikkuepisodi, kun pisteeksi iin päälle pöytään ilmestyi Petit fours, muutama pikkumakea. Suuni tunsi pienen neliskanttisen suklaakonvehdin maussa hienoisesti saippuaa, lähinnä Mäntysuopaa, ja erehdyin tämän hiljaisesti perheenjäsenillemme ääneen sanomaan. Oli kuitenkin kuulunut myös pöydän toiselle puolelle ja vastapäinen nuori nainen purskahti sellaiseen nauruun, että herkut suusta pärskähtivät pihalle.
Neljän tunnin ruokailun jälkeen oli arvion aika: todella mielenkiintoinen, kokemisen arvoinen kerran-elämässä-tapahtuma. Ruoka - osin hyvää, osin loistavaa, joiltain osin ei-niin-erityistä.
Vaikka itse sanonkin, niin voi kyllä todeta, että monessa kohtaa oma, rakkaudella ja pienissä erissä tehty kotiruoka pärjää Fine diningille yllättävänkin hyvin.
Tilaisuuden hyötysuhteesta kerrottakoon vielä, että keittiö- ja tarjoiluhenkilökuntaa oli hommissa reilusti päälle viisikymmentä, kun meitä ruokailijoita oli nelisensataa. Eipä ollut ainakaan tehokkuutta vedetty ihan tappiin, kiva nykyaikana joskus näinkin.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti