Vähän lisää huonekasveja

Vuosipa ehtikin tässä jo vaihtua uuteen, oikein hyvää alkanutta vuotta! Vaan minulla jatkuvat vanhat jutut ;) Se oli nimittäin vielä viime vuoden puolta, kun kirjoitin ensimmäisen osan tähän huonekasvijuttuun. Siihen tulikin oikein mukavasti keskustelua ja kommentteja, kiitokset teille kaikille asianosaisille!

Tässä jutun jatkoksi vähän lisää kasveja. Piti tässä välissä myös oikein tehdä vähän tilannekartoitusta; huomasin että yhteensä 16 erilaisesta kasvistani pistokkaina pöllittyjä on tällä hetkellä vain kaksi - yllättävän heikosti, joskus on ollut paremminkin :) Tässä nyt heti ensimmäisenä toinen noista pistokaskasveista:

Kissus - perushelppo ja -ihana

Kissukseni alkuperään liittyy mukava tarina: vanhan rautatieasemamme odotushallissa kasvoi aikanaan tosikomea kissus, jota ihailin aina aamuisin junaa odottaessani.

Sittemmin asemalle kävi niin kuin monelle muullekin; se suljettiin. Tätä ennen kerkisin kuitenkin nappaamaan kissuksesta pistokkaan, joka kukoistaa nyt kotonamme ja muistuttaa hauskasti tuosta vanhasta asemasta.

Monen kasvin kohdalla tuntuu muuten olevan samoin kuin kissuksen; jokainen pistokas ei välttämättä lähde juurtumaan. Tämän vuoksi pistokkaita kannattaa laittaa useampia, yleensä niistä ainakin joku lähtee kasvattamaan juuria.

Tällaisista "arvokasveista" olen myös varmuudeksi kasvattanut toisenkin yksilön, jos toinen sattuisi jotenkin tuhotumaan.

Suutarinkielosta

ei voi sanoa samaa kuin kissuksesta, että se olisi perushelppo.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan suutarinkielo olisi oikein ihana, mutta yrityksistä huolimatta en ole saanut sitä menestymään.

Minulle suutarinkielon tekee erityiseksi se, että se oli Kerttu-isoäitini mielikasveja. Ja kukoisti hänellä tietysti rehevänä kuin mikä.

Tästä olenkin kertonut blogini alkumetreillä, kun kerroin mistä nimimerkkini on peräisin. Tämän vuoksi haluan yrittää suutarinkieloa kasvattaa, vaikka vähän väkisin.

Edellinen suutarinkielo otti ja kuoli, tämä nykyinen taas jurottaa jatkuvasti suunnilleen samanlaisena - ei kasva, muttei taannukaan. Ehkä jonain päivänä ymmärrän suutarinkielon salaisuuden.

Orkideat ois kivoja...

mutteivät oikein laiskan puutarhurin kasveja - paitsi vähään tyytyväinen, mutta ihastuttava ludisia-orkidea.

Se on maaorkidea, jolla on hauskan raidalliset lehdet, ja joka intoutuu sydäntalvella kukkimaan kauniin valkoisin kukin.

Herttaisesta herttalyhtyköynnöksestä

tykkään tosipaljon, on niin herkkä kauniin harmaanvihertävine, sydämenmuotoisine lehtineen.

Niitä pitää aina olla muutama. Pistokkaat juurtuvat suht helposti, mutta köynnös kasvaa aika hitaasti, varmaankin siksi se on kaupoissa aika hintava.

Palmut ovat myös suosikkejani

Nekään eivät kuitenkaan tunnu olevan helpoimmasta päästä. Kasvin ikääntyessä lehdet tuppaavat aina väkisinkin ruskettumaan jostain kohtaa.

Tämä käpypalmu on nyt viihtynyt yllättävänkin hyvin.









Vuosien varrella on tullut kasvateltua mm. seuraavia huonekasveja, jotka eivät ole minulla oikein menestyneet: banaanipuu, kodinonni (pääsee aina jossain vaiheessa kuivahtamaan kunnolla) sekä monenlaiset palmut. Myös sulkasaniaiset ovat aika kivoja. Nekin menestyvät minulla hyvin niin kauan, kunnes sattuu ensimmäinen oikein kunnon kuivahtaminen kastelukertojen välillä.

Mitkä ovat sinun suosikki-viherkasvejasi?

Ruskoliljat - tykätäkö vaiko ei?

Kas tässäpä kysymys, ruskoliljat eli "keisarinkruunut" kukkivat parhaimmillaan perennapenkissä, ja minä yritän tässä ratkoa, mitä mieltä noista olen, ovatko ne kauniita vai mitä?

Minulla on paristakin syystä keisarinkruunuihin aivan erityinen suhde, ja siksi ne saavat tuossa kasvaa ja olla, vaikken ole ihan varma, mitä noista pitäisi ajatella.

Omalla tavallaan nuo ovat aika komeita, kauniitakin? Mutta toisaalta niissä on minun makuuni jotain vähän mautonta ja yliampuvaa. Laitetaan nyt näistä oikein useampia kuvia vähän eri kuvakulmista, kun näitä tuli räpsittyä. Jospa sekin auttaisi näihin totuttautumisessa.

Ne kaksi erityistä asiaa ovat se, että keisarinkruunut olivat Kerttu-isoäitini silmäterä - siis hänen, jolta tämän bloginimimerkkini olen lainannut. Isoäiti vaali keisarinkruunujaan aivan erityisellä pieteetillä.

Se toinen syy on näiden yksilöiden historia. Löysimme nämä ruskoliljat aikanaan tyttäreni kanssa metsästä tuosta lähistöltä, mistä lie sinne karanneet? Se oli sen verran erityinen löytö, että pitihän nuo pelastaa sieltä perennapenkkiin.

Näiden syiden vuoksi nuo siis saavat olla ja kukoistaa, ja minä saan siedätyshoitoa noista pitämiseen. Ehkä jonain päivänä ymmärrän ruskoliljojen erityisyyden. Itse asiassa nyt kun näitä tarkemmin tutkailin, minulle tuli näistä mieleen ihana jouluinen amaryllis, joka taas kuuluu suosikkikasveihini...

Semifreddoaaa!

Sukulaisperheen loppiaisvisiitin myötä päästiin jälleen tekemään semifreddoa. Mielelläni nostankin tuota aiempaa semifreddo-postausta, sillä tämä on ainakin toistaiseksi ehdottomasti paras jälkkäri, mihin olen törmännyt. Todella monipuolinen, mutta silti yksinkertainen ja helppo - sekä ah, niin hyvä!

Tällä kertaa maustoimme semifreddon halvalla. Halva-semifreddo ei ole kovin näyttävän näköistä, mutta tilannetta korjaa, kun lisää mukaan tummaa suklaata rouhittuna tai sulatettuna. Siitä tulee myös hyvänmakuisia sattumia joukkoon.   

Olen kertonut suhteestani halvaan yhdessä kommentissa, mutta pistetäänpä tähän uudelleen vähän täydennettynä ja ottavampaan paikkaan.

Se nimittäin oli juuri isoäitimme Kerttu, joka on meille halvansyönnin opettanut. Isoäiti asui Iso-Roobertinkadulla, me siis kävimme mummoloissa
Helsingin keskustassa, kun vielä toinenkin mummola oli siinä kivenheiton päässä :)

Muistan hyvin kun ollessani lapsi kävimme Kertun kanssa usein Iso-Roobertinkadun Elannossa ostamassa Halvaa. Se oli pakattu sellaiseen ohueen rapisevaan kääreeseen, missä oli kamelinkuvia. Kamelikääreen sisällä oli vielä alumiinifolio, piti varoa, ettei folionpaloja jäänyt takertumaan ikävästi hampaisiin. Sittemmin tuo sama tavara siirtyi tylsään, mutta kieltämättä käytännöllisempään muovirasiaan.

Isoäidin mieltymys halvaan siirtyi meidän lisäksemme myös häntä seuraavaan sukupolveen. Muistan kuinka isänikin oli Halvamiehiä, jotensakin erikoinen piirre pilkuntarkassa ekonomissa. 

Vaarilla oli saari...

Yritänpä tällä kertaa tällaista etukäteen ajastettua postausta, toivottavasti ilmestyy ajallaan pyhäaamuna. Sijaitsen nimittäin nyt itse hiukan etelämpänä. Ei ihan siellä, missä palmuja kasvaa, mutta lentomatkan päässä kumminkin. Jos täältä jotain kerrottavaa, niin niitä sitten kun palaan, mutta asiaan:

Nimimerkkini sai minut pohtimaan tärkeitä, jo edesmenneitä sukulaisia. Piti ihan tarkistaa, milloin olisikaan isoäitini Kertun - tai Kerttulin nimipäivä. Maaliskuusta löytyy, 17.3. Samaisen kuukauden alussa juhlittiin myös isoäitini puolison, isoisä Rudolfin nimppareita - mikä nimi!

Vaan tänäänpä on aika muistella äidin puolen sukua. Siellä mummoni nimeä juhlittaisiin tänään, Sivin päivänä. Paitsi että mummon nimi oli tarkalleen ottaen Siviä, mitä hän syvästi inhosi. Sivi olisi vielä kelvannut, mutta Siviä oli liikaa.

Siviän puoliso taas oli ukkini Paavo, melkoinen tapaus. Vannoutunut ateisti ja Pelle Peloton, värkkäili jatkuvasti ihan mitä vaan. Kun ei ollut vaarilla mökkijärvessä saarta, Paavohan otti ja rakensi sinne pienen saunan kokoisen saaren ja saarelle saunan, josta hypättiin suoraan järveen. Saarelle tietysti kuljettiin Paavon rakentamaa pitkää riippusiltaa pitkin, wau. Sitä oli muksuna mukava eestaas juoksennella. Eikä ollut Paavo mikään rakennusinsinööri, vaan ihan itseoppinut.

Sittemmin saari ja sauna herätti muissa niin paljon kateutta, että määrättiin purettaviksi. Eiväthän ne järven tilaakaan varmasti ainakaan parantaneet, eikä mitään lupia ollut, tietenkään. Vaan tämähän ei Paavoa lannistanut, pisti saunamökin kasaan ja siirsi sen sellaisenaan mantereen puolelle.

Perinteistä suomalaista ruokaa

Meillä tehdään pitkälti perinteistä suomalaista kotiruokaa - kun se vaan on niin hyvää - toki gluteenittomana. Vaihtelun vuoksi aina väliin kuitenkin vähän eksoottisempiakin kokeiluja.

Kuten monessa muussakin asiassa, myös ruoanlaitossa pätee useimmiten periaate, että mitä yksinkertaisempaa, sitä parempaa.

Innostus ruoanlaittoon kulkee suvussani ja näyttää onneksi siirtyneen eteenpäin myös tytöille. On kivaa, kun kotoa jo pois muuttaneet soittelevat ohjeita ruoanlaittoon tai leivontaan. Nettihän tunnetaan näissä yhteyksissä mutsi ykkösenä tai kakkosena, me äidit olemme se toinen. Vielä on pärjätty aika hyvin tuolle toiselle mutsille, etenkin vaikeimpien kysymysten kohdalla.

Isoäidiltäni odotettiin aina taivaallista omenahyvettä (harmi kyllä, ohjetta siihen ei minulla ei ole, olen kyllä koittanut muilla ohjeilla, aika hyvää tullut). Äidin puolelta mieleeni ei äkkisiltään tule mitään yhtä juttua, ehkä enemmänkin ruoanlaiton monipuolisuus.

Oma bravuurini? - vaikea sanoa, vaihtelee. Hiljattain olin ilahtunut siitä, kun crème brûlée viimein onnistui useampien yritysten jälkeen. Ehkä yksi juttuni voisi olla ihana italialainen jälkiruoka semifreddo, joka tarjoillaan puolijäisenä. Sitä olen kokeillut melkein kaikista mahdollisista marjoista. Kirjoittelen jossain vaiheessa näistä kokeiluista. Jälkkäripuolelle näyttävät siis nämä suosikit menevän.

Yhden tyttären lempiherkku on yksinkertainen kaali-riisi-jauheliha -patani. Siihen silputaan neljännes kaalista hienoksi, kuullotetaan silputun sipulin kera pannulla. Siiretään nämä sivuun ja ruskistetaan jauheliha. Palautetaan kasvikset joukkoon, kaadetaan sekaan kiehuvaa vettä niin, että ainekset peittyvät kunnolla, maustetaan ja vielä siihen päälle desin verran riisiä. Haudutellaan kannen alla juurikaan sekoittamatta, kunnes riisit ovat kypsiä. Tarpeen mukaan lisäillään vettä. Loppuvaiheessa voi laittaa vaikka vähän parsakaalia ja persiljaa.

Kerttulista

Lainasin nimimerkkini hieman muunneltuna jo edesmenneeltä isoäidiltäni, kiitokset hänelle siitä! Helsingin laitamilla asuneen isoäidin puutarhaharrastuksista minulla ei ole kovin tarkkaa kuvaa. Mutta kyllähän hänen aikansa Suomessa jokainen ainakin keittiöpuutarhan vihanneksia kasvatti - ja lampaita sekä kanoja tiedän heillä myös olleen.

Viimeiset vuosikymmenet isoäiti asui Helsingin keskustassa. Sieltä muistankin hyvin hänen kaikkien ihailemat kukoistavat viherkasvit - erityisesti rehevät suutarinkielot ja mahtavankokoiset, kukkia täynnä olleet joulukaktukset. Ihan isoäidin vuoksi minullakin on suutarinkielo, tosin huomattavasti huonommalla menestyksellä. Kasvi on juronut samanlaisena muutaman lehden kokoisena, vähän kärsivän näköisenä vuosikaudet, ei muutu siitä suuntaan eikä toiseen. Mikä lie vikana?

Isäni taas oli innokas palstaviljelijä. Pieni vuokrapalastamme, "plantaasi", oli tärkeä erityisesti isälle. Myös meidät lapset sinne aina enemmän tai vähemmän innokkaina raahattiin. Välillä oli ihan kivaakin, mutta pakolla kitkeminen ei yllättäin oikein innostanut. Ehkä ongelmana oli myös vuokra-alueen keskinäinen sanaton kilpailu; kitkeä piti ennen muuta siksi, että oma palsta näyttäisi vähintään yhtä hyvältä, tai mieluiten paremmalta kuin naapurin ;)

Mutta jonkinlainen puutarhakipinä siitä kuitenkin jäi. Enpä ollut kuin parinkymmenen kun perustin ensimmäisen oman kasvimaani.